Elämänpiirin kapeutumisesta

Tänään on kolmanneksi viimeinen oopperailta tänä kesänä Savonlinnan oopperajuhlilla. Kuuntelin tässä iltakymmenen aikoihin, kai jonkin verran sen jälkeen, kun ihmisiä palaili oopperasta, kun joku työkone, kenties traktori tms, kuului siirtävän autoa niin, että sen renkaat eivät pyörineet. Ihmettelin ääntä, jota olen parina aiempana iltanakin kuullut. Sitten tuli mieleeni, että onko se savonlinnalaisen vanhan miehen tapa kuolla: illalla ei väki enää kulje ulkona, kun on vaarallista, raha ei kenties riitä auton korjaamiseen ja ilman autoa liikkumismahdollisuudet ovat paljon heikommat, joskin palvelulinja kulkee mutta onko tottunut siihen, ja raihnainen ei helposti juokse autolta kotiin hankalassa tilanteessa. Mutta mihin nuo liikkumismahdollisuudet katosivat? Oletetaan, että kun vuosikymmeniä kuluu, niin siinä ajassa silloin tällöin voi sairastua ja joskus niistä jää pysyviä vammoja. Mutta voisiko samassa ajassa myös oppia parantumisesta ja terveenä pysymisestä, esim. uskontojen ihmeparantumisista, luonnon viisautta, eri kultturien osaamista esim. itämaista filosofiaa (meditaation parantavuus: kuin rukouksen tuoma herkkä elävöittävä tunnelmatajuinen tiedostavuus mutta arjessa ja sen tuoma elämänviisaus, suurempi taito, yhdessä oman ikiaikaisen luontonsa mukaisen paikan löytämisen kanssa harmoniassa oman olemuksensa eri (ikiaikaisten!) puolien ja maailman kanssa, toki terveen järjen mukaan tulkittuna eikä kummina termeinä tms, muttei voi opetella matkimalla: suomalainen on vain suomalaiseen tapaan terveitä elämäntapoja noudattava ja aasialaisen meditaatio on kouluopintojen pilaama, koulujärjen kuva), omaa elämänkokemusta terveenä pysymisestä. Kanssa jos auto on kehno ja rahaa ei ole, niin minne rahat katosivat? Itsell'ni on se vaikutelma, että jos rahat ovat muista ihan hyväntahtoisista hja osaavaisista kiinni, niin niitä on sen verran kuin omalle onnelle on hyväksi ja ei ole, jos käyttää niitä johonkin epäviisaaseen vahingolliseen kuten vaikka autoilee, vaikka auto ei olisi hyvä vaihtoehto. Liikuntaa kai myös olisi sen verran kuinolisi yksilölle hyväksi, mutta pitääkö seuraa sairastavalle tutulleen, tropiikista muuttaneelle, toiset mieltymykset omaavalle, hidastahtisermmalle, ja tuleeko luokitelluksi näiden kaltaiseksi? Vai onko niin, että jotkin vastukset ovat lapsille liian ison kuuloisia ja niin jotkin vanhemmat jotenkin siirtävät niitä vanhuksille? Mutta vastukset yleensä merkitsevät, että ko tekeminen sujuu hankalasti mutta sujuu kumminkin jotenkin, jolloin taitamattomalle se on usein hyvä sujumisen aste, kun taas paljon taitavammalle, jolla on asdioita vastuullaan tuossakin, se on katastrofaalista. Usein vaikuttaa siltä, että jos vanha trapaoihinsa tottunut ihminen aina vain tekee samat, niin joustonvara katoaa, mutta jos välillä tekee pidemmän lenkin, pienenkin, ylipäätään huolehtii tilanteissa, että itsellä on oustonvaraa ja -kykyä, niin silloin joustonvara säilyy ongelmitta. Muttei se tee tuttavaa sen viisaammaksi tai avuliaammaksi tuossa asiassa.

* * *

22.4.2019   (2. pääsiäispäivä)
Jos pää menee jumiin tai liikunnallisuus jää vähiin siihen nähden, mitä aikoo ja mihin on tottunut, niin syy usein on sosiaalisen viitehenkilö(ryhmä)n muuttumisessa tervehenkisen urheilullisen aistit auki toimeliaan elinvoimaisesta lättänään ruutumalliseen saamattomaan näkemyksettömään elinvoimattomaan, mikä toki osin voi johtua siitä, että omissa elämäntavoissa muutos on ollut sensuuntainen. Silloin kun toinen henkilö on yllättävän laiska tai huonolaatuinen,niin häneen ei voi nojata toimeliaisuuteen liittyvissä tekemisentavoissa ollenkaan, vaikka tavallisesti on voinut pitää seuraa ihmisille. Niinpä se, että ympäristössä on aivan eri ilmastosta kotoisin olevia tai aivan eri ammatteihin suuntautuneita kuin mitä itse on ja mihin on tottunut, voi tehdä sen,että erot ovat liian suuria ja niin omakin elämä menee jumiin, koska toivoo siltä eri asioita kuin nuo ympäristön uudet laiskemman rytmin puolet.